Sinun kannonnokkasi? Palaudutko riittävästi?

“Päässä surraa, on sitä tätä ja tuota tekemistä, mistähän aloittaisi, sydän hakkaa, niskoja jomottaa.. Infoa tulvii eri suunnista ja erilaisten vempainten kautta, miten tätä kaikkea käsitellä.. On niin kiire ettei ehdi tehdä mitään.. Onko ihan pakko jos ei taho?”

Tässä ajassa niillä joilla on työtä, sitä on usein yllin kyllin. Kiireen tuntu on työelämässämme yleistynyt, eri alojen töissä haetaan tehokkuutta eri keinoin, asiakkaatkin sitä usein vaativat. Odotukset nopeaan palveluun ja reagoimiseen ovat kasvaneet. Työn kentällä tämä haastaa niin organisaatioita kuin meitä yksilöitäkin. Minkälaisilla rakenteilla, mielekkäillä prosesseilla, työkäytänteillä, työvälineillä, sisäisellä työnjaolla, yhteisillä pelisäännöillä, johtamisella, vuorovaikutuksella voitaisiin luoda puitteita organisaation hyvälle toimivuudelle ja työssä jaksamiselle? – Entäpä me ihmiset, miten me voimme itse vaikuttaa pyörän pyörimiseen ja sen tempoon? Kiihdyttämällä juoksua, yrittämällä enemmän, puristamalla tiukemmin? Näinhän me usein teemme, mutta paradoksaalisesti lopputulos ei pidemmällä tähtäimellä olekaan lisääntynyttä tehokkuutta ja aikaansaavuutta vaan pikemminkin lisääntynyttä pään surinaa, väsymystä, uupumusta, unipulmia, kasvaneita pulmia ihmissuhteissa, erilaisia kropan kremppoja. Kroppaparkamme voi jäädä kroonisen stressin tilaan kun palautuminen ei enää onnistu, sähköjänis-moodi on hiljaa hiipinyt päälle.

Muuttuneet työelämän vaatimukset

Vaativa tekemisen ja suorittamisen vaade näyttää elävän työkulttuurissamme edelleen kansan syvissä riveissä. Suomalainen sisu elää – niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä. Vähemmän hyvässä erityisesti silloin kun oma hyvinvointi prakaa liian kovaksi käyneen sisukkuuden ja vaativuuden alle. Nyt eläessämme vuotta 2016, vanhat opit ja sisäistetyt uskomukset kovan suorittamisen vaateesta eivät enää sellaisenaan tahdo pulmatta toimia. Työmaailmamme (mm. teknistymisineen ja globaalistumisineen) on tehnyt valtaisia muutosloikkia sitten agraariyhteiskunta-ajan asettaen myös meille ihmisille erilaisia haasteita tiedon käsittelyssä, uuden oppimisessa, erilaisiin muutoksiin sopeutumisessa jne. Muuttuneessa työelämässä tarvitsemme entistä kipeämmin huolehtimista riittävästä palautumisestamme: palautumisesta niin keholle kuin mielelle, jotka kulkevat meissä ihmisissä käsi kynkkää. Vanhan sanonnan mukaan ”kun mieli on väsynyt, väsytä kroppaa. Kun kroppa on väsynyt, väsytä mieltä.” Tiettyyn rajaan asti tässä onkin viisautta; liikunnalla on kiistatta myönteisiä vaikutuksia palautumiseemme. Toisaalta omaa kehoa ja sen kulloisiakin tarpeita olisi hyvä myös kuunnella sopivan herkällä korvalla; kaipaako kroppani nyt juoksua, maltillisempaa kävelyä vai ehkä palauttavaa lepoa ja olemista tai ehkä pidempiä ja laadukkaampia yöunia. Tässä ajassa hyödyllistä olisikin siirtyä ajoittain nk. human doing –tilasta human being –tilaan. Se voi olla yksinkertaisesti esim. heittäytymistä välillä vaakatasoon sohvalle, istahtamista puutarhatuoliin, pysähtymistä vain olemaan ilman jatkuvaa suorittamisen ja tekemisen vaadetta.

Pysähtymisen ja palautumisen tärkeys

Kiireen ja suorittamisen vastapainoksi hyötyisimme pysähtymisestä ja läsnäolokykymme vaalimisesta. Kuinka olla läsnä itselle, kuinka kyetä havainnoimaan omia ajatuksia, tunteita ja kehotuntemuksia? Se, että olemme fyysisesti läsnä ja paikalla, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisimme henkisesti läsnä. Mielemme voi olla kovin usein tämän hetken asemesta askaroimassa tulevia juttuja, tekemässä suunnitelmia tai pohtimassa/murehtimassa menneitä asioita. Arjessa hyödyllisiä pysähtymisen hetkiä, tauotuksia, rauhoittavia siirtymiä olisi hyvä vaalia. Ne voivat olla myös yhteisöllisempiä tapoja niin kotona kuin työpaikalla yhteiseen pysähtymiseen: mm. yhteiset kahvi- ja ruokailuhetket, erilaiset kohtaamiset ja porinatuokiot. Työyhteisötasollakin kroonistuneesta etukenosta voisi ajoittain pysähtyä yhdessä tutkailemaan näkymiä, pohtimaan mitä meille oikeasti kuuluu, miten tähän on tultu, mitä on opittu, onko suuntamme oikea, tarvitsisimmeko kenties joitakin kehittämistoimia. Kroonistunut etukenomeno “kuin aamusumussa” ilman luovia yhteisiä pysähtymisiä, suunnantarkistuksia ja avointa arvostavaa keskustelukulttuuria vääjäämättä kaventaa näkö- ja ymmärryskenttäämme ja näivettää niin työyhteisöä kuin sen toimijoitakin – ja näkyy yleensä enemmin tai myöhemmin myös viivan alla. Työyhteisönäkökulmasta ylimmän johdon ”kannonnokkien” puitteet ja valmius oman ajattelun ja toiminnan säännölliselle reflektoinnille ja myös riittävälle henkilökohtaiselle palautumiselle ovat vääjäämättä kovin merkityksellisessä, kriittisessäkin roolissa.

Palautumisen keinoja

Yksilötasolla palautumistamme tukeva pysähtyminen voi olla käytännössä esim. istahtamista ja asettautumista joksikin aikaa (n. 5-10min) hengittelemään tietoisesti – ilman häiriötekijöitä. Tietoisesti syvää levollista uloshengitystä ja tietoisesti syvää levollista sisäänhengitystä – pallean ja vatsan seutu hengityksen virrassa mukanaeläen. Usein hengityksemme on kuitenkin niin automatisoitunutta, ettemme tule ajatelleeksi sitä laisinkaan. Valitettavasti kiireessä ja ylivirittyneenä hengitämme pintahengitystä vain keuhkojen yläosalla – henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla. Hengitys kuitenkin kulkee aina mukanamme ja samalla se on loistava luomumenetelmä oman palautumisemme ja stressinsäätelymme tukena. Hengitys on silta kehon ja mielemme välillä. Sillä, miten hengitämme, on vaikutusta hyvinvointiimme.

”Kannonnokkamme” voi olla myös ihan konkreettisestikin hakeutumista luontoon, istumaan kannonnokalle tai kävelyä metsässä. Luonnossa oleminen ja liikkuminen ovat tutkimustenkin valossa erinomainen palautumistamme tukeva keino. Luonnossa kannattaisikin liikkua aistit avoimina: aistia miltä täällä näyttää ja mitä kaikkea voinkaan nähdä (näkö), mitä luonnon ääniä kuulla (kuulo), mitä nenäni haistaa (haju), mitä ehkä voin maistaa (maku), miltä askeltaminen mättäillä tai luontopolulla tuntuu jaloissa ja jalkapohjissa kävellessäni tietoisesti (tunto). Huomion suuntaaminen tietoisesti aisteihin on myös tietoisen hyväksyvän läsnäolon (Mindfulness) keskeisiä näkökulmia. Seuraamuksena yleensä on rauhoittumista, mielen kierrosten ja sykkeen laskua. Tutkimusten mukaan meillä on vuorokaudessa peräti n. 60.000-70.000 ajatusta. Oman ”ajatusmyllymme” tietoinen himmaaminen onkin ihan paikallaan vaaliaksemme ajattelumme tietoisuutta, kirkkautta, järkevyyttäkin. Parhaimmillaan oikeastaan riittävän palautumisen kautta voimme saada emme vain lisää elinvuosia vaan myöskin elävyyttä vuosiimme.

Aika-ajoin on meille jokaiselle hyvästä pysähtyä pohtimaan omaa hyvinvointia ja sen tilaa: mikä on hyvin, mihin voit olla tyytyväinen, mikä kaikki tukee hyvää palautumistasi? Entä huomaatko jotakin millä tavoin voisit omaa hyvinvointiasi ja palautumiskykyäsi edelleen kohentaa ja mihin kiinnittää tietoisesti huomiotasi jo nyt tänään, aivan lähiaikoina? Vai ovatko kenties suurimmat haasteet työyhteisötason rakenteiden tukemisessa ja kehittämisessä? Voisitko antaa myös itsellesi lupaa keskittyä säännöllisemmin vain tähän hetkeen, ollen myötätuntoinen myös itseäsi kohtaan ja aidosti ”human-being”?

Kysymyksiä pohdittavaksesi:

1. Minkälaiset asiat / keinot omassa arjessasi tukevat palautumistasi? Minkä olet itselläsi huomannut toimivan palautumistasi tukevina hyvinä keinoina?

2. Annatko itse itsellesi lupaa riittävään pysähtymiseen ja ”sykkeen laskuun”?

3. Mitä hengityksesi kertoo sinusta ja hyvinvoinnistasi? Oletko kiinnittänyt huomiota miten hengität; puuskuttaen, pinnallisesti keuhkojen yläosalla, tietoisesti, levollisesti? Missä määrin mahdat hyödyntää tietoista levollista hengittämistä palautumisesi tukena?

4. Mitä ehkä uusiakin tapoja voisit ottaa nyt käyttöön palautumisesi ja hyvinvointisi tukemiseksi?

5. Onko kenties suurimmat haasteet työyhteisötason rakenteiden tukemisessa ja kehittämisessä? Voitko näihin mahdollisesti osaltasi vaikuttaa?